Ketjureaktiolaiset kutsuvat teidät kulissien taakse kuuntelemaan, millä tavalla laulujen ketjuttaminen todella toimii. Kuultavat pätkät on napsittu suoraan elämän keskeltä, niistä demoista, joita tekijät ovat toisilleen lähettäneet. Niitä on äänitetty kuudelta aamulla deadlinen ajamana tai livenä tekijöiden kokoonnuttua yhteen saalistaan kuulemaan. Hiiteen hifistely, elämän roso kuulukoon – ja tärkeimpänä itse laulu! Tai inhottavan lyhyt pätkä siitä...
Tässä blogissa onkin jo kerrottu malaria-artikkelista, josta ensimmäinen laulu, Tero Väänäsen Horkka sai alkunsa. Mikko Perkoila otti kopin ja summasi nasevin sanankääntein koko ihmiskunnan historian. Kun Tommi Paju kuunteli Mikon trubaduurimeininkiä, siitä kehittyi maailman viimeisen bardin jäähyväislaulu. Kuunneltuaan Tommin haikean luopumisen teemoja Riikka Hännisessä heräsi riehakas liekki ja hetkessä valloillaan oli kokonainen rakkauden kapinajengi. Miten siitä päädytään Minsku Tammelan kuusenkannolle? Sen kuulet ainoastaan tulemalla paikalle Savoy-teatteriin 1.3.
Kuuntele pätkät ketjun ekoista biiseistä.
perjantai 17. helmikuuta 2012
perjantai 10. helmikuuta 2012
Sokkofeissausta Tavastialla
Levotonta torkkumista junassa matkalla Joensuusta Helsinkiin. Uunituoreet Ketjureaktion flyerit odottavat painossa, ne haluavat ihmisten käsiin. Iiris tarttuu kännykkään, kun uni ei kerran ota tullakseen:
- Moi Riikka. Mulla on idea! Lähettäiskö illalla Pekka Haaviston kiitosbileisiin hengailemaan ja jakelemaan Ketjureaktion flyereitä?
- Ai, me kaks sokkoa vai? On siinäkin kansalle viihdettä, kun me siellä törmäillään!
- Otetaan mukaan asennetta ja seikkailumieltä. Sittenpä nähdään, mitä tapahtuu, kun kaksi sokkoa lähtee feissaamaan. Sä haet flyerit painosta ja tavataan Tavastialla.
Ketjureaktion emot jättävät takit narikkaan ja kuulostelevat innostunutta puheensorinaa. Jossain se salikin on, muttei ihan tässä, koskapa musiikki kuuluu vaimeana puheensorinan takaa. Iiris näkee valonkajastusta – Baaritiski! Suunnataan sinne tekemään toimintasuunnitelmaa.
Miten näkövammainen feissaa, kun ei näe kenenkään naamaa? Iiris näkee sentään ihmisten hahmot. Tuossa seisoskelee raitapaita. Taitaa kuulua kuntoilevalle kundille. Ja tuossa liihottaa blingbling-mekko. Paljetit vaan säihkyy. Sen verran tästä saa irti. Varovaista hiippailua, pöytiin törmäilyä. Oho, nyt tönäisin jotakuta. Haa, tässä oivallinen tilaisuus ojentaa ensimmäinen flyeri!
Samaan aikaan Riikka seisoskelee naulakon lähistöllä sivussa pahimmasta hälinästä. Hän ei näe edes ihmisten hahmoja, vain vähän valoa. Kovan metelin massasta on vaikea erottaa yksittäisten ihmisten ääniä. Olo on vähän avuton. Onneksi ei mene kauaakaan, kun eka tuttu bongaa Riikan. Sokealle toinen ihminen on tunnistettavissa vasta äänen kautta. Nyt voi rauhassa vaihtaa kuulumiset ja kertoa Ketjureaktio-konsertista.
Iiris tulee hakemaan lisää flyereita ja mennään salin puolelle, jossa timmi bändi vetää vanhaa boogieta. Törmätään tuttuun pariskuntaan. Heidi avaa kurkistusaukon äänten kasvottomaan massaan selostaessaan poikaystävänsä liikkeitä:
- Nyt Jeppe meni jututtamaan Antonio Florensia.
Eikun perässä Antonion juttusille! Riikka selittää Ketjureaktion ideaa. Ketjun ensimmäisen laulun perustuminen malariaan herättää kiinnostunutta hämmästystä.
Riikka ja Iiris tekevät hyväntuulisina loppuyhteenvetoa illasta. Ketjureaktion idean äiteinä he tuntevat hyvin Tavastialla leijuvan innostuksen siitä, kuinka pieni liekki kasvaa roihuksi. Sitä on ilo fiilistellä niin Haaviston vaalikampanjassa kuin Ketjureaktiossakin. varsinaisen vaalikampanjan leirinuotiolle he eivät ehtineet, mutta hiilloksenkin ääressä riitti lämmintä tunnelmaa. Ja nyt Ketjureaktiokonsertista tietävät ne lähes sata ihmistä, jotka tänään saivat flyerin käteensä.
- Moi Riikka. Mulla on idea! Lähettäiskö illalla Pekka Haaviston kiitosbileisiin hengailemaan ja jakelemaan Ketjureaktion flyereitä?
- Ai, me kaks sokkoa vai? On siinäkin kansalle viihdettä, kun me siellä törmäillään!
- Otetaan mukaan asennetta ja seikkailumieltä. Sittenpä nähdään, mitä tapahtuu, kun kaksi sokkoa lähtee feissaamaan. Sä haet flyerit painosta ja tavataan Tavastialla.
Ketjureaktion emot jättävät takit narikkaan ja kuulostelevat innostunutta puheensorinaa. Jossain se salikin on, muttei ihan tässä, koskapa musiikki kuuluu vaimeana puheensorinan takaa. Iiris näkee valonkajastusta – Baaritiski! Suunnataan sinne tekemään toimintasuunnitelmaa.
Miten näkövammainen feissaa, kun ei näe kenenkään naamaa? Iiris näkee sentään ihmisten hahmot. Tuossa seisoskelee raitapaita. Taitaa kuulua kuntoilevalle kundille. Ja tuossa liihottaa blingbling-mekko. Paljetit vaan säihkyy. Sen verran tästä saa irti. Varovaista hiippailua, pöytiin törmäilyä. Oho, nyt tönäisin jotakuta. Haa, tässä oivallinen tilaisuus ojentaa ensimmäinen flyeri!
Samaan aikaan Riikka seisoskelee naulakon lähistöllä sivussa pahimmasta hälinästä. Hän ei näe edes ihmisten hahmoja, vain vähän valoa. Kovan metelin massasta on vaikea erottaa yksittäisten ihmisten ääniä. Olo on vähän avuton. Onneksi ei mene kauaakaan, kun eka tuttu bongaa Riikan. Sokealle toinen ihminen on tunnistettavissa vasta äänen kautta. Nyt voi rauhassa vaihtaa kuulumiset ja kertoa Ketjureaktio-konsertista.
Iiris tulee hakemaan lisää flyereita ja mennään salin puolelle, jossa timmi bändi vetää vanhaa boogieta. Törmätään tuttuun pariskuntaan. Heidi avaa kurkistusaukon äänten kasvottomaan massaan selostaessaan poikaystävänsä liikkeitä:
- Nyt Jeppe meni jututtamaan Antonio Florensia.
Eikun perässä Antonion juttusille! Riikka selittää Ketjureaktion ideaa. Ketjun ensimmäisen laulun perustuminen malariaan herättää kiinnostunutta hämmästystä.
Riikka ja Iiris tekevät hyväntuulisina loppuyhteenvetoa illasta. Ketjureaktion idean äiteinä he tuntevat hyvin Tavastialla leijuvan innostuksen siitä, kuinka pieni liekki kasvaa roihuksi. Sitä on ilo fiilistellä niin Haaviston vaalikampanjassa kuin Ketjureaktiossakin. varsinaisen vaalikampanjan leirinuotiolle he eivät ehtineet, mutta hiilloksenkin ääressä riitti lämmintä tunnelmaa. Ja nyt Ketjureaktiokonsertista tietävät ne lähes sata ihmistä, jotka tänään saivat flyerin käteensä.
tiistai 7. helmikuuta 2012
Onnea Joonakselle!
Ketjureaktio onnittelee ilolla viimeisen lenkkinsä tekijää Joonas Saartamoa! Joonas voitti parhaan miespääosan Jussin elokuvasta Hiljaisuus sunnuntaina 29.1. Jussi-gaalan kiitospuhe oli kuulemisen arvoista sanan roihua: Hehkuvien kiitosten seasta Jonde ehti räjäyttää kyynisyyden ja rahanahneuden taivaan tuuliin ja sytyttää inhimillisyyden ja toisista välittämisen vaalijat liekkeihin.
Kun Ketjureaktion lauluntekojärjestystä arvottiin, Joonas päätyi tekemään viimeisen lenkin. Mikä aitiopaikka tälle tulisielulle! Jonde käyttää tilaisuuden hyväksi ja räväyttää häkellyttävän laulumatkan päätteeksi slam poetrya, runoa, joka kulkee rapin sävyissä. Kuulija saattaa huomata hämmästyksekseen tulleensa vedetyksi mukaan johonkin vääjäämättömään, vaikka tässähän vaan piti tulla vaarattomasti mukavaan konserttiin...
Kuuntele välähdys Ketjureaktion viimeisestä lenkistä ja loput paikan päällä Savoy-teatterissa 1.3.
Kun Ketjureaktion lauluntekojärjestystä arvottiin, Joonas päätyi tekemään viimeisen lenkin. Mikä aitiopaikka tälle tulisielulle! Jonde käyttää tilaisuuden hyväksi ja räväyttää häkellyttävän laulumatkan päätteeksi slam poetrya, runoa, joka kulkee rapin sävyissä. Kuulija saattaa huomata hämmästyksekseen tulleensa vedetyksi mukaan johonkin vääjäämättömään, vaikka tässähän vaan piti tulla vaarattomasti mukavaan konserttiin...
Kuuntele välähdys Ketjureaktion viimeisestä lenkistä ja loput paikan päällä Savoy-teatterissa 1.3.
maanantai 23. tammikuuta 2012
Lauluketju yllätti tekijänsä
Kirjoittanut: Iiris Brocke
Illan suussa 3.1.2012 odotusta kihisevä joukko kokoontui yhteen.
Vihdoinkin Ketjureaktion kaksitoista laulua oli tehty ja kuulisimme ensimmäistä kertaa koko ketjun. Lauluntekijöiden lisäksi paikalla olivat tuottajamme Meebu Lahdenpää ja nettivastaavamme Pekka Hänninen. Vain Mikko kuustonen puuttui joukostamme. Hän oli ansaitulla lomalla etelän auringossa.
Kun kaikki olivat ahtautuneet sohvalle ja tuoleille, sovimme, että jokainen kertoisi oman vuoronsa aluksi, mikä häntä oli inspiroinut ketjun edellisessä laulussa. Tunnelma sähköistyi, kun ensimmäisen laulun demo kajahti tietokoneen kaiuttimista. Neuvotteluhuone katosi ympäriltämme. Meidät tempaistiin tuntemattomaan maailmaan, jossa saimme tuta, mitä aiheuttaa yhdistelmä: hyttynen, loinen, ihminen. Tero Väänänen oli vaikuttunut 2011 tammikuun Helsingin sanomien malariaa käsittelevästä artikkelista. Sen pohjalta hän loi tämän painajaismaisen laulun.
Viimeisten sävelten vaiettua palasimme laulumatkalta. Hetken hiljaisuuden jälkeen puhkesimme aplodeihin. Tero oli tehnyt vaikuttavan laulun. Tero kertoi, että tähän asti hän on sanoittanut laulunsa englanniksi, mutta suomenkielisen lyriikan tekeminen oli ollut kiintoisa kokemus ja tulevaisuudessa suomenkielisiä sanoituksia voisi tehdä enemmänkin.
Vuosi sitten lauluntekijäjärjestystä arvottaessa olivat progressiivista rokkia säveltävä Tero Väänänen ja tarinankertojakonkari Mikko Perkoila osuneet peräkkäin. Miten ihmeessä kaksi niin erilaista musiikin lajia pystyttäisiin linkittämään yhteen? Sopivasti huumoria ja satiiria sekoitellen Mikko kuljetti kuulijat kolmessa minuutissa läpi ihmiskunnan historian. Vaikka laulu oli tehty tuttuun Perkoilamaiseen tyyliin, se kiinnittyi oivalluksillaan ketjun ensimmäiseen lenkkiin.
Kun Tommi Pajun kitara alkoi soida heleästi ja ketjun kolmas laulu säteili haurasta, surumielistä hohdettaan, rupesin aavistelemaan, miten monipuolisia sävyjä ketjumme tulisikaan sisältämään. Tunsin ympärilläni jännitteen. Kaikki kuuntelivat herkeämättä imien sisäänsä jokaisen ketjun soivan lenkin tarinan, melodian ja tunnelman. Miten niin lyhyisiin lauluihin mahtui mielikuvia kokonaisen elokuvan tai kirjan verran? Pääsimme mukaan Rakkauden kapinajengin bileisiin. Saimme lukea kellastuneita rintamalta lähetettyjä kirjeitä... Ketjumme kimmelsi kaikissa elämän väreissä ja aivan kuten olimme uumoilleet: Jokainen ketjun lenkki käänsi tarinankaaren yllättävään suuntaan.
Ketjun viimeisen lenkin kuultuamme riemuitsimme siitä, että olimme lenkki kerrallaan rakentaneet toimivan kokonaisuuden. Alunperin lauluntekojärjestys oli arvottu, mutta ketjun viimeinen lenkki sopi konsertin finaaliksi kuinnenä päähän.
Tunnit olivat kuluneet siivillä lauluja kuunnellessamme ja niistä keskustellessamme. Kuinka olisimmekaan tahtoneet jäädä rauhassa sulattelemaan kuulemaamme, mutta meidän oli kiiruusti suunniteltava treeniaikataulua, jotta saisimme hiotuksi ketjumme huippuhohtavaksi konserttiimme 1.3. mennessä.
Käytännön asioista sovittuamme lähdimme kukin omalle tahollemme. Mielissämme soivat monet melodiat ja tarinat. Myöhemmin syyskuun lauluntekijä Tuija Rantalainen kirjoitti sähköpostiviestissään: "Mulla meni yöunet sivu suun, kun olin niin täpinöissäni hienoista biiseistä! Mieletön matka luvassa niin esiintyjille kuin kuulijoillekin!"
Illan suussa 3.1.2012 odotusta kihisevä joukko kokoontui yhteen.
Vihdoinkin Ketjureaktion kaksitoista laulua oli tehty ja kuulisimme ensimmäistä kertaa koko ketjun. Lauluntekijöiden lisäksi paikalla olivat tuottajamme Meebu Lahdenpää ja nettivastaavamme Pekka Hänninen. Vain Mikko kuustonen puuttui joukostamme. Hän oli ansaitulla lomalla etelän auringossa.
Kun kaikki olivat ahtautuneet sohvalle ja tuoleille, sovimme, että jokainen kertoisi oman vuoronsa aluksi, mikä häntä oli inspiroinut ketjun edellisessä laulussa. Tunnelma sähköistyi, kun ensimmäisen laulun demo kajahti tietokoneen kaiuttimista. Neuvotteluhuone katosi ympäriltämme. Meidät tempaistiin tuntemattomaan maailmaan, jossa saimme tuta, mitä aiheuttaa yhdistelmä: hyttynen, loinen, ihminen. Tero Väänänen oli vaikuttunut 2011 tammikuun Helsingin sanomien malariaa käsittelevästä artikkelista. Sen pohjalta hän loi tämän painajaismaisen laulun.
Viimeisten sävelten vaiettua palasimme laulumatkalta. Hetken hiljaisuuden jälkeen puhkesimme aplodeihin. Tero oli tehnyt vaikuttavan laulun. Tero kertoi, että tähän asti hän on sanoittanut laulunsa englanniksi, mutta suomenkielisen lyriikan tekeminen oli ollut kiintoisa kokemus ja tulevaisuudessa suomenkielisiä sanoituksia voisi tehdä enemmänkin.
Vuosi sitten lauluntekijäjärjestystä arvottaessa olivat progressiivista rokkia säveltävä Tero Väänänen ja tarinankertojakonkari Mikko Perkoila osuneet peräkkäin. Miten ihmeessä kaksi niin erilaista musiikin lajia pystyttäisiin linkittämään yhteen? Sopivasti huumoria ja satiiria sekoitellen Mikko kuljetti kuulijat kolmessa minuutissa läpi ihmiskunnan historian. Vaikka laulu oli tehty tuttuun Perkoilamaiseen tyyliin, se kiinnittyi oivalluksillaan ketjun ensimmäiseen lenkkiin.
Kun Tommi Pajun kitara alkoi soida heleästi ja ketjun kolmas laulu säteili haurasta, surumielistä hohdettaan, rupesin aavistelemaan, miten monipuolisia sävyjä ketjumme tulisikaan sisältämään. Tunsin ympärilläni jännitteen. Kaikki kuuntelivat herkeämättä imien sisäänsä jokaisen ketjun soivan lenkin tarinan, melodian ja tunnelman. Miten niin lyhyisiin lauluihin mahtui mielikuvia kokonaisen elokuvan tai kirjan verran? Pääsimme mukaan Rakkauden kapinajengin bileisiin. Saimme lukea kellastuneita rintamalta lähetettyjä kirjeitä... Ketjumme kimmelsi kaikissa elämän väreissä ja aivan kuten olimme uumoilleet: Jokainen ketjun lenkki käänsi tarinankaaren yllättävään suuntaan.
Ketjun viimeisen lenkin kuultuamme riemuitsimme siitä, että olimme lenkki kerrallaan rakentaneet toimivan kokonaisuuden. Alunperin lauluntekojärjestys oli arvottu, mutta ketjun viimeinen lenkki sopi konsertin finaaliksi kuinnenä päähän.
Tunnit olivat kuluneet siivillä lauluja kuunnellessamme ja niistä keskustellessamme. Kuinka olisimmekaan tahtoneet jäädä rauhassa sulattelemaan kuulemaamme, mutta meidän oli kiiruusti suunniteltava treeniaikataulua, jotta saisimme hiotuksi ketjumme huippuhohtavaksi konserttiimme 1.3. mennessä.
Käytännön asioista sovittuamme lähdimme kukin omalle tahollemme. Mielissämme soivat monet melodiat ja tarinat. Myöhemmin syyskuun lauluntekijä Tuija Rantalainen kirjoitti sähköpostiviestissään: "Mulla meni yöunet sivu suun, kun olin niin täpinöissäni hienoista biiseistä! Mieletön matka luvassa niin esiintyjille kuin kuulijoillekin!"
tiistai 17. tammikuuta 2012
Ensimmäinen lenkki: malaria
Ketjureaktiossa on kaksitoista lauluntekijää, mutta oikeastaan kolmetoista lenkkiä. Ensimmäinen ketjunpunoja Tero Väänänen ei tehnyt lauluaan laulusta vaan etsi inspiraation Helsingin sanomien tammikuun 2011 kuukausiliitteestä. Vasta ketjun valmistuttua hän paljasti löytäneensä laulun juuren Anu Nousiaisen laajasta malariareportaasista Thaimaan ja Myanmarin rajalta.
Hyttynen, loinen, ihminen. Nämä kolme asiaa tarvitaan malariaan ja näillä sanoilla käynnistyy Ketjureaktio-konsertti. Horkkahyttysnaaraat levittävät malarialoisia ihmiseen, loiset lisääntyvät ihmisen veressä, sairastuttavat kantajansa ja siirtyvät lopuksi veren mukana uuteen hyttyseen. Tämä kuoleman kolminaisuus ja myanmarilaisen malariaklinikan pienen potilaan kamppailu elämästään antoivat perustan Tero Väänäsen kappaleeseen Horkka. Laulu on yhtä painajaismainen kuin aiheensa.
Ketjureaktio paljastaa heti alussa arvaamattomuutensa: ei pehmeitä laskuja, ei yleisön lämmittelyä ja mietittyjä draaman kaaria. Vain mielleyhtymän välähdys ja päätös seurata sitä, tuli mitä tuli. Ja luvattakoon, että horkka hellittää jo toisessa laulussa, vaikka piinaavista huomioista ei päästäkään.
Seuraavat katkelmat on poimittu Anu Nousiaisen artikkelista Helsingin sanomien kuukausiliitteestä 1/2011:
”Pojalla on kuumetta 39 astetta. Hänen sydämensä lyö 160 kertaa minuutissa. Pojan penikseen tuikataan katetri. Letkuun valuu ruskeaa virtsaa. Tohtori Rijken vilkaisee letkua: ”Malarialoiset ovat jo munuaisissa”, hän mutisee. Hän katsoo, miten kiihkeästi poika hengittää: ”Loisia on keuhkoissakin.” ”Antakaa happea varovasti. On vaara, että lapsi saa keuhkoödeeman.”
Rijken tunnustelee pojan vatsaa: maksa tuntuu suurelta. ”Sielläkin on loisia. Samoin aivoissa, koska poika kouristelee.” Papereihin merkitään diagnoosi: aivomalaria. Rijken tekee nopean arvion. ”Hänellä on 30–40 prosentin mahdollisuus selvitä.”
Pojan nimi on Kyan Pwae Moo. Hän on kaksivuotias. Rijken silittää pientä päätä, ohutta tukkaa. Hänelläkin on poika, miltei samanikäinen. ”Kuusi tuntia vielä, ja lapsi olisi ollut kuollut.”
Malaria, paha ilma, kuiskivat italialaiset, kun palvelusväki jälleen tärisi horkassa. Italiassa ajateltiin 1600-luvulla, että malaria levisi höyryistä, joita nousi soilta. Kohta malaria alkoi olla Etelä-Euroopassa jatkuva vitsaus.
Koko maailmassa malariaan sairastuu vuosittain 200–300 miljoonaa ihmistä, ja heistä yli miljoona kuolee. Suurin osa kuolleista on alle viisivuotiaita afrikkalaisia lapsia. Määrät voivat olla paljon suurempiakin. Täsmällisiä lukuja ei ole, koska moni sairastaa ja kuolee kotona.
Toisen maailmansodan jälkeen päätettiin, että malaria hävitetään maapallolta. Otettiin käyttöön järeät aseet: asumukset ja karjasuojat ruiskutettiin hyönteismyrkky ddt:llä, väestöä massahoidettiin suolaan lisätyllä klorokiinilla, kokonaisia soita kuivattiin. Länsimaista viimeiset malariapesäkkeet saatiin hävitetyksi 1950–-60-luvulla.
Kehitysmaihin malaria kuitenkin jäi: hyttysistä tuli vastustuskykyisiä DDT:lle, joka julistettiin ympäristömyrkyksi. 1970-luvulla oli pakko myöntää, että taistelu malariaa vastaan oli hävitty.
Kun malaria hävisi Euroopasta ja Yhdysvalloista, meni samalla kiinnostus rahoittaa sen tutkimusta. Nämä niin sanotut trooppiset taudit, joihin malaria kuuluu, eivät innosta lääketehtaita. Tutkimusrahat pannaan mieluummin maksukykyisten länsimaalaisten vaivoihin: verenpaineeseen, kolesteroliin, impotenssiin.
Malarialääkkeitä tarvitaan eniten siellä, missä on vähiten rahaa. Onneksi maailman rikkain ihminen, Microsoftin Bill Gates kiinnostui malariasta. Eräässä haastattelussa Gates sanoo: ”Kysyn jatkuvasti itseltäni, emmekö me tosiaan välitä, koska se ei kosketa meitä. Siitäkö tässä on kyse? Malarian ihmisille aiheuttamaa kärsimystä ei voi verrata mihinkään. Monilla mittareilla arvioituna se on pahinta, mitä Maassa on.”
Hyttynen, loinen, ihminen. Nämä kolme asiaa tarvitaan malariaan ja näillä sanoilla käynnistyy Ketjureaktio-konsertti. Horkkahyttysnaaraat levittävät malarialoisia ihmiseen, loiset lisääntyvät ihmisen veressä, sairastuttavat kantajansa ja siirtyvät lopuksi veren mukana uuteen hyttyseen. Tämä kuoleman kolminaisuus ja myanmarilaisen malariaklinikan pienen potilaan kamppailu elämästään antoivat perustan Tero Väänäsen kappaleeseen Horkka. Laulu on yhtä painajaismainen kuin aiheensa.
Ketjureaktio paljastaa heti alussa arvaamattomuutensa: ei pehmeitä laskuja, ei yleisön lämmittelyä ja mietittyjä draaman kaaria. Vain mielleyhtymän välähdys ja päätös seurata sitä, tuli mitä tuli. Ja luvattakoon, että horkka hellittää jo toisessa laulussa, vaikka piinaavista huomioista ei päästäkään.
Seuraavat katkelmat on poimittu Anu Nousiaisen artikkelista Helsingin sanomien kuukausiliitteestä 1/2011:
”Pojalla on kuumetta 39 astetta. Hänen sydämensä lyö 160 kertaa minuutissa. Pojan penikseen tuikataan katetri. Letkuun valuu ruskeaa virtsaa. Tohtori Rijken vilkaisee letkua: ”Malarialoiset ovat jo munuaisissa”, hän mutisee. Hän katsoo, miten kiihkeästi poika hengittää: ”Loisia on keuhkoissakin.” ”Antakaa happea varovasti. On vaara, että lapsi saa keuhkoödeeman.”
Rijken tunnustelee pojan vatsaa: maksa tuntuu suurelta. ”Sielläkin on loisia. Samoin aivoissa, koska poika kouristelee.” Papereihin merkitään diagnoosi: aivomalaria. Rijken tekee nopean arvion. ”Hänellä on 30–40 prosentin mahdollisuus selvitä.”
Pojan nimi on Kyan Pwae Moo. Hän on kaksivuotias. Rijken silittää pientä päätä, ohutta tukkaa. Hänelläkin on poika, miltei samanikäinen. ”Kuusi tuntia vielä, ja lapsi olisi ollut kuollut.”
Malaria, paha ilma, kuiskivat italialaiset, kun palvelusväki jälleen tärisi horkassa. Italiassa ajateltiin 1600-luvulla, että malaria levisi höyryistä, joita nousi soilta. Kohta malaria alkoi olla Etelä-Euroopassa jatkuva vitsaus.
Koko maailmassa malariaan sairastuu vuosittain 200–300 miljoonaa ihmistä, ja heistä yli miljoona kuolee. Suurin osa kuolleista on alle viisivuotiaita afrikkalaisia lapsia. Määrät voivat olla paljon suurempiakin. Täsmällisiä lukuja ei ole, koska moni sairastaa ja kuolee kotona.
Toisen maailmansodan jälkeen päätettiin, että malaria hävitetään maapallolta. Otettiin käyttöön järeät aseet: asumukset ja karjasuojat ruiskutettiin hyönteismyrkky ddt:llä, väestöä massahoidettiin suolaan lisätyllä klorokiinilla, kokonaisia soita kuivattiin. Länsimaista viimeiset malariapesäkkeet saatiin hävitetyksi 1950–-60-luvulla.
Kehitysmaihin malaria kuitenkin jäi: hyttysistä tuli vastustuskykyisiä DDT:lle, joka julistettiin ympäristömyrkyksi. 1970-luvulla oli pakko myöntää, että taistelu malariaa vastaan oli hävitty.
Kun malaria hävisi Euroopasta ja Yhdysvalloista, meni samalla kiinnostus rahoittaa sen tutkimusta. Nämä niin sanotut trooppiset taudit, joihin malaria kuuluu, eivät innosta lääketehtaita. Tutkimusrahat pannaan mieluummin maksukykyisten länsimaalaisten vaivoihin: verenpaineeseen, kolesteroliin, impotenssiin.
Malarialääkkeitä tarvitaan eniten siellä, missä on vähiten rahaa. Onneksi maailman rikkain ihminen, Microsoftin Bill Gates kiinnostui malariasta. Eräässä haastattelussa Gates sanoo: ”Kysyn jatkuvasti itseltäni, emmekö me tosiaan välitä, koska se ei kosketa meitä. Siitäkö tässä on kyse? Malarian ihmisille aiheuttamaa kärsimystä ei voi verrata mihinkään. Monilla mittareilla arvioituna se on pahinta, mitä Maassa on.”
lauantai 31. joulukuuta 2011
Ketjureaktion uusivuosi
Pitkiin aikoihin en ole viettänyt uuttavuotta näin kohottavissa fiiliksissä. Ketjumme viimeisin laulunpunoja Joonas Saartamo soitti juuri, että viimeinen laulu on valmis! Huikeaa!
Vuosi 2012 alkoi jännittävällä arvonnalla: minä kirjoitin pistekirjoituksella meidän kahdentoista nimet lapuille ja näkevät onnettaret heittelivät lappuja minulle. Niin määräytyi lauluntekojärjestys. Se alkoi Tero Väänäsestä ja Helsingin sanomien kuukausiliitteestä. Tero luki lehtensä ja teki laulunsa, ja niin soihtu alkoi hitaasti siirtyä lauluntekijältä toiselle.
Tässä pitkässä vuodessa on ollut kutkuttavan piinaavaa se, että kaikki me olemme saaneet kuulla ainoastaan sen laulun, josta oma laulumme on syntynyt. Salaisuutta on vaalittu tiukasti. Tero ei ole kertonut, mistä lehden jutusta hän otti inspiraationsa tai millaisen laulun hän teki. Kukaan meistä tekijöistä ei siis ole kuullut vielä kertaakaan tämän kahdentoista laulun kokonaisuutta.
Siinä on jotain kikatuttavan, kihisyttävän hurjaa ja hullua. Ajatelkaa nyt: olemme tekemässä konserttia Savoy-teatteriin emmekä edes vielä tiedä, mitä lavalla tapahtuu. Olemme luottaneet ainoastaan villiin visioon, idean liekkiin. Se jos mikä on varomatonta yritystoimintaa. Sisältäni kumpuaa absurdi nauru. Mahtavaa elämää!
No, ihan viime viikkoina minä olen rikkonut salaisuutta, kun olen kerännyt laulujen demoja tekijöiden yhteistä kuuntelutilaisuutta varten. Siksi tiedän, että tulossa on konsertti, joka saa minut itseni kananlihalle, haukkomaan henkeä, hytisemään ja virnistelemään vuoron perään. Enkä minäkään ole kuullut läheskään koko ketjun lauluja. Siksi kihisen nyt salaisuuden aukeamisen odotuksessa pahemmin kuin ehkä ikinä joulupukin takia.
Pitkä laulujen luomisen vuosi on takana. Ketju on muodostunut hitaasti lenkki lenkiltä, ja nyt kahdestoista ja viimeinen lenkki on slämäytetty paikalleen. Vain parin päivän päästä koko komea ketju paljastuu meille tekijöille. Sitten valmistamme sen teidän nautittavaksenne. Ja sitten nautimme yhdessä teidän kanssanne salaisuuden paljastumisesta lenkki lenkiltä, matkan ja tarinan syntymisestä laulu laululta.
Hmm, mitä jos alettaisiin salaisuuden väläyttely saman tien, nyt kun palapeli on valmis. Kaikki alkaa tästä:
Loinen, hyttynen, ihminen...
Hyvää uutta vuotta!
Vuosi 2012 alkoi jännittävällä arvonnalla: minä kirjoitin pistekirjoituksella meidän kahdentoista nimet lapuille ja näkevät onnettaret heittelivät lappuja minulle. Niin määräytyi lauluntekojärjestys. Se alkoi Tero Väänäsestä ja Helsingin sanomien kuukausiliitteestä. Tero luki lehtensä ja teki laulunsa, ja niin soihtu alkoi hitaasti siirtyä lauluntekijältä toiselle.
Tässä pitkässä vuodessa on ollut kutkuttavan piinaavaa se, että kaikki me olemme saaneet kuulla ainoastaan sen laulun, josta oma laulumme on syntynyt. Salaisuutta on vaalittu tiukasti. Tero ei ole kertonut, mistä lehden jutusta hän otti inspiraationsa tai millaisen laulun hän teki. Kukaan meistä tekijöistä ei siis ole kuullut vielä kertaakaan tämän kahdentoista laulun kokonaisuutta.
Siinä on jotain kikatuttavan, kihisyttävän hurjaa ja hullua. Ajatelkaa nyt: olemme tekemässä konserttia Savoy-teatteriin emmekä edes vielä tiedä, mitä lavalla tapahtuu. Olemme luottaneet ainoastaan villiin visioon, idean liekkiin. Se jos mikä on varomatonta yritystoimintaa. Sisältäni kumpuaa absurdi nauru. Mahtavaa elämää!
No, ihan viime viikkoina minä olen rikkonut salaisuutta, kun olen kerännyt laulujen demoja tekijöiden yhteistä kuuntelutilaisuutta varten. Siksi tiedän, että tulossa on konsertti, joka saa minut itseni kananlihalle, haukkomaan henkeä, hytisemään ja virnistelemään vuoron perään. Enkä minäkään ole kuullut läheskään koko ketjun lauluja. Siksi kihisen nyt salaisuuden aukeamisen odotuksessa pahemmin kuin ehkä ikinä joulupukin takia.
Pitkä laulujen luomisen vuosi on takana. Ketju on muodostunut hitaasti lenkki lenkiltä, ja nyt kahdestoista ja viimeinen lenkki on slämäytetty paikalleen. Vain parin päivän päästä koko komea ketju paljastuu meille tekijöille. Sitten valmistamme sen teidän nautittavaksenne. Ja sitten nautimme yhdessä teidän kanssanne salaisuuden paljastumisesta lenkki lenkiltä, matkan ja tarinan syntymisestä laulu laululta.
Hmm, mitä jos alettaisiin salaisuuden väläyttely saman tien, nyt kun palapeli on valmis. Kaikki alkaa tästä:
Loinen, hyttynen, ihminen...
Hyvää uutta vuotta!
perjantai 9. joulukuuta 2011
Vision voima
Tuntuu uskomattomalta todistaa vision tulemista lihaksi. Ketjureaktion idea syntyi aivan varoittamatta, yhdessä leimahduksessa keskellä kesäyötä. Se olisi voinut olla sellainen öinen, viinilasin pohjalla kimaltava usvafantasia, jolle hymähdetään aamiaispöydässä. Mutta se on jotain aivan muuta: Sivut on avattu, liput myynnissä ja Savoy-teatterin lava on meidän maaliskuun ensimmäisenä.
Kukin meistä lauluntekijöistä on vuorollaan saanut laulusoihdun käteensä ja inspiroitunut siitä. Muut ovat joko odottaneet vuoroaan tai ketjun täydentymistä, jolloin se vasta paljastuu kokonaisuudessaan tekijöilleen. Vuosi on ollut pitkä aika odottaa. Siihen on mahtunut paljon sellaista työtä, jolla ei ole tekemistä itse laulujen kanssa: apurahahakemuksia, budjetteja, deadlineja ja nettimateriaalia.
Turhalta tuntuvan apurahashown keskellä on täytynyt palata Ketjureaktion alkulähteille, siihen mahtavaan tunteeseen, kun tietää synnyttäneensä upean idean siemenen ja luottaa siihen ilman takeita. Ryhmän yhteiset tapaamiset ja ennen kaikkea itselle paljastuneet laulut ovat ruokkineet tulta. Ja nyt tieto tästä yllätysten ketjusta kantautuu sinulle, ihmiselle, jota laulun lento ja sanan voima sykähdyttää. Siksihän me tätä teemme!
Katsoin juuri dokumenttia sydämeni ykkösbändistä Queenistä. Kuuntelin mykistyneenä, miten Freddie Mercury lauloi viimeistä lauluaan sitkeästi, rivi riviltä, kunnes väsyi kesken laulun eikä enää palannut lopettamaan sitä. Olen saanut Freddieltä paljon perintöä, mutta tärkein on tämä: Seuraa sisäistä tultasi loppuun asti! Niin minä teen juuri nyt yhdessä muiden kanssa.
Tämä On Elämää!
Kukin meistä lauluntekijöistä on vuorollaan saanut laulusoihdun käteensä ja inspiroitunut siitä. Muut ovat joko odottaneet vuoroaan tai ketjun täydentymistä, jolloin se vasta paljastuu kokonaisuudessaan tekijöilleen. Vuosi on ollut pitkä aika odottaa. Siihen on mahtunut paljon sellaista työtä, jolla ei ole tekemistä itse laulujen kanssa: apurahahakemuksia, budjetteja, deadlineja ja nettimateriaalia.
Turhalta tuntuvan apurahashown keskellä on täytynyt palata Ketjureaktion alkulähteille, siihen mahtavaan tunteeseen, kun tietää synnyttäneensä upean idean siemenen ja luottaa siihen ilman takeita. Ryhmän yhteiset tapaamiset ja ennen kaikkea itselle paljastuneet laulut ovat ruokkineet tulta. Ja nyt tieto tästä yllätysten ketjusta kantautuu sinulle, ihmiselle, jota laulun lento ja sanan voima sykähdyttää. Siksihän me tätä teemme!
Katsoin juuri dokumenttia sydämeni ykkösbändistä Queenistä. Kuuntelin mykistyneenä, miten Freddie Mercury lauloi viimeistä lauluaan sitkeästi, rivi riviltä, kunnes väsyi kesken laulun eikä enää palannut lopettamaan sitä. Olen saanut Freddieltä paljon perintöä, mutta tärkein on tämä: Seuraa sisäistä tultasi loppuun asti! Niin minä teen juuri nyt yhdessä muiden kanssa.
Tämä On Elämää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)